Mä en parane jos en syö.
Mä en voi nauttia kesästä jos en syö.
Mä olen ikuisesti kadoksissa jos en syö.
Mutta ennen kaikkea en voi olla lääkäri jos en syö.
Vein yöhoitajalle illalla kirjeen jossa kerroin kuinka pelkään ruokaa ja kuinka lihava olen. Juttelimme pitkää. Hän kuunteli ja kuunteli. Hän kysyi haluaisinko syödä aamupalalla maitoon vai veteen tehtyä puuroa. Valitsin maitoon. Sanoin että en voi syödä, hän sanoi että yritä, tee kaikkesi. Makasin pitkälle yöhön sängyssäni, mua itketti. Mietin et mitä helvettiä mä teen. Mitä jos ahdistus tappaa mut?
Aamulla kun kello pirahti, niin pala nousi kurkkuun. Nyt minun on pakko syödä. Otin lääkkeet ja lähdin kävelee ruokasalia kohti. Itkettä ja ahdisti. Otin kaksi pientä kauhallista mannapuuroa. Vaikka minua ahdistikin niin tunsin suurta ylpeyttä itsestäni -> minä söin!
Palaan vielä keskusteluun jonka kävin yöhoitajan kanssa. Kerroin että haluan edelleen lääkäriksi. Hän kysyi muistanko sitä hetkeä kun sanoit että näytät kaikille: hei, minä näytän! Hän vain lisäsi että käytän potentiaalini aivan väärään. Äiti sanoi että menen vaikka läpi harmaan kiven jos niin päätän, ja tottahan se on. Minusta on mihin vain, kunhan suuntaan asenteeni ja vahvuuteni muuhun kuin ruuasta kieltäytymiseen..
Olen lapsesta asti haaveillut lääkiksestä. Haluan olla lääkäri. Se on minun suurin motivaattori!
